Feliz Año Nuevo!

Hyvää Uutta Vuotta! Ehti jo vuosi vaihtua ja joulukin hurahtaa ohitse, ennenkuin innostuin taas päivittämään blogia. Mitäpä sitä päivittämään, jos ei ole kummempia tapahtumia. Nyt on!

Näinkin voi tehdä matkaa moottoritiellä

Jukalla oli joulusta alkaen viikon verran välipäiviä vapaana, joten lähdimme etelänlomalle. Alkuperäisen suunnitelmaan mukaan meidän oli tarkoitus lähteä ajomatkalle Tapaninpäivänä ja hurauttaa yhtä soittoa aina Pucóniin asti, eli noin 830 kilometriä. Joulupäivän aamuna totesimme kuitenkin, ettei meillä ole Santiagossa enää mitään erityistä sinäkään päivänä, joten pakataan ja lähdetään matkaan. Nopealla tsekkauksella löydettiin puolenvälinetapiksi Ruta 5:ttä eli Panamericanaa lähimpänä olevat vesiputoukset. Salto del Laja oli majapaikkamme ja hotelli oli vanha mutta silti jotenkin viihtyisä eikä hinnalla pilattu.

Salto del Laja

Tapaninpäivän aamuna teimme vielä kävelyretken hotellin ympäristössä, näimme kauriita ja kolmannen, pienemmän, putouksen. Sitten hyppäsimme taas autoon ja jatkoimme Pucónia kohden. Jo puolivälissä matkaa kasvillisuus oli muuttunut huomattavasti Santiagoon ja Keski-Chileen verrattuna. Lämpötila oli noin +20 Celsius-astetta ja ympärillä havumetsiä. Pucónia lähestyessä tähän lisättiin vielä sade ja tuliperäinen maaperä, vihreää riitti! Pucónissa kävimme ensi töiksemme tutustumassa kaupunkiin lounaan merkeissä ja etsimme samalla tulivuorivaelluksia tarjoavia matkanjärjestäjiä. Niitähän piisasi. Varasimme reissun heti seuraavalle päivälle suurimman mutta jälkikäteen todettuna ei kauneimman matkanjärjestäjän kautta. Seuraavana suuntasimme hotellillemme. Hotel y cabañas Monte Verde oli aivan ihana! Pieni ja herttainen, rauhallinen ja rento.

Hotel Monte Verde, majoituimme El Pescador huoneessa.

Vielä samana päivänä ehdimme Pucónin lähistölle vesiputouksia katselemaan. Huomasimme pian olevamme turistikeskuksessa, koska joka paikkaa piti maksaa pikkuinen sisäänpääsymaksu tai ainakin auton pysäköinnistä pulittaa paritonninen. Saltos del Ojo tuli kuitenkin nähtyä ja ihailtua hetken ajan turkoosia vettä. Toisella puolella putouksia olisi mennyt kävelyreitti, mutta sinne mennäkseen olisi pitänyt ajaa auto toiselle parkkipaikalle ja taas maksaa siitä, kätevää :)

Allekirjoittanut nojailee putouksen partaalla.

Putousallas, nättiä!

Luonnonrappuset

Espanjaa taitavat saattavat löytää tästä kyltistä jotain huomautettavaa :) Vai pitikö olla äänestämättä roskaa?

Sunnuntaiaamuna herätys oli aikaisin, meidän piti olla matkatoimiston edessä lähtövalmiina klo 7.30. Herättyämme väsäsimme eväät ja aamupalan sekä katsastimme toiveikkaana taivaalle, aurinko paistoi. Nousu siis onnistuisi mitä todennäköisimmin! Trancuran toimistolla tapasimmekin lopullisen ryhmämme, meitä oli yhteensä seitsemän ja oppaat. Saimme mukaan päällyshousut, kypärän, jäähakun, repun, jossa olivat cramponit (no ne piikkijutut kenkiin), lumisuojat lahkeisiin sekä päällystakki ja "vaippa", jota tarvittaisiin laskeutuessa liukuen. Kengätkin matkanjärjestäjältä olisi saanut, mutta minun ja Jukan vaelluskengät kuulemma kelpasivat hyvin. Aurinko paistoi, kun saavuimme monien muiden innokkaiden kiipeilijöiden tavoin Volcan Villarrican (2847 m) laskettelukeskukseen noin 1400 metrin korkeuteen.

Aivan nousun alkumetreillä, huippu näkyy jo!

Ensimmäiset 400 metriä noustiin laavaperäisellä maalla, lumiraja tuli vastaan ylempänä. Tässä kohtaa oltaisiin voitu myös päästä helpommalla ja nousta tuolihissillä (á 5000 pesoa) ensimmäinen siivu. No, meidän tapauksessa se ei ollut mahdollista, koska hissi ei syystä tai toisesta ollut nousupäivänä toiminnassa. Siellä sitten nousimme muurahaisjonoa seuraten siksakkia ylöspäin. Onneksi meillä oli pieni, mutta hyväkuntoinen ja reipas porukka, koska ohitimme suuria ja hitaampia ryhmiä jo alkumatkasta. Porukassamme oli yksi israelilainen nuorimies, kaksi saksalaista poikaa, amerikkalaispariskunta (minun ikäinen maratoonarityttö!? ja miehensä) sekä Jukka ja minä. Puuhpuuh, ensimmäinen tunti noususta sujui ihan kivasti, taidettiin pitää pari lyhyttä taukoa. Sitten pääsimme lumirajalle, josta nousimme vielä lyhyen matkaa, kunnes tuli pidempi tauko ja leivän mussuttamisen ohessa oppaat auttoivat laittamaan cramponit vaelluskenkien päälle.

Vuorikiipeilymuotia á la Jukka

Kiivetessä sitä mietti, että kuinka ne ihmiset uskaltavat lasketella näin jyrkkiä rinteitä pitkin. Ja Villarricahan on aktiivinen tulivuori, joka savuaa jatkuvasti. Viimeksi se on purkautunut 1984. Onhan se aika jännä olla niin lähellä jotain niinkin arvaamatonta kuin laavaa täynnä olevaa tulivuorta!

Kiipeilymuotia á la Anni ja huomatkaa, että horisontti on ihan kohdillaan!

Cramponien kanssa keputtelu vaati lyhyen harjoittelun, mutta sujui meiltä kaikilta oikein mallikkaasti. Viisisenttiset piikit ottavat tiukasti kiinni pakkaslumeen tai jäähän ja ainoa murhe on, jos kompastuu omiin jalkoihinsa... Mitä korkeammalle pääsimme, sitä tuulisemmaksi sää kävi, myös aamulla kaukana horisontissa näkyneet pilvet alkoivat lähestyä. Marssimme jonossa siksakkia oppaan sekä välillä myös muiden ryhmien perässä. Meidän oppaamme oli asiansa osaava ja välillä otimmekin spurtteja ohi hitaampien letkojen. On muuten aika siistiä nousta vuoren rinnettä pystysuoraan! No, samalla se on todella rankkaa!

Muurahaisjoukko Villarrican rinteillä

Kun 2000 metrin raja oli ohitettu, jäljellä oli enää reilu 800 metriä nousua. Pahalta ei tuntunut ennen kuin vasta viimeisten 400 metrin kanssa. Jouduimme kovan tuulen ja jäisen rinteen vuoksi painamaan jyrkimmän nousun yhtä soittoa, vain yhdellä lyhyellä tauolla. Tuuli oli välillä niin kova, että porukkamme kevyimmät, minä ja Molly, olimme valehtelematta lähdössä tuulen kyytiin. Pitikin muistaa nojata tiukasta rinteeseen päin ja pitää keppinä käyttämä jäähakku aina ylärinteen puolella. Viimeisellä tasanteella, heti pahimman nousun jälkeen, pidimme vielä lyhyen hengähdystauon ennen huiputtamista.

Melkein huipulta!

Vielä oli tiukka puserrus ja tuuli tunki luihin ja ytimiin asti. Lopulta olimme kuitenkin Volcan Villarrican huipulla! Tuuli toi rikkikaasuja kraaterista välillä meitä kohden ja niiltä pitikin sitten suojautua. Koetapa pidättää hengitystä kun tuntuu, että keuhkot huutaa lisähappea... Kraaterin reunalle emme valitettavasti päässeet, koska tuuli oli arvaamaton. Olisimme saaneet viettää huipulla 20 minuuttia, mutta viiden minuutin jälkeen ryhmämme oli sitä mieltä, että eiköhän lähdetä laskeutumaan. Puimme vielä viimeiset vaatekerrokset päälle ja suuntasimme alaspäin.

Ensimmäinen vuori valloitettu!

Laskeutumisen piti olla helppoa ja tapahtua liukumalla... No, ylärinteen jääkerroksen vuoksi se ei onnistunut, vaan meidän piti laskeutua varmaan kilometrin verran hyisessä tuulessa nousevia ryhmiä väistellen, ennenkuin lumi oli riittävän pehmoista pyllymäkeen. Alastulon aikana myös vedenpitävät vaelluskengät kastuivat läpimäriksi ja peppu samoin. Lopulta seitsemän tuntia nousun aloituksesta olimme palanneet alkupisteeseen, märkinä, nälkäisinä, kylmissään, väsyneinä mutta silti tyytyväisinä koetusta. Ranteessani ollut T3 näytti urakan kulutukseksi melko tasan 2000 kcal...

Kuin säilykekirsikkana kermakakun päälle paluumatkalla keskustan matkatoimistolle minibussistamme puhkesi rengas ja saimme ekstratovin tien varressa... Mustalla huumorilla ja synkeillä läpillä siitäkin selvittiin. Hotellilla otettu lämpöinen suihku oli oikein tervetullut ja illalla uni tuli jo ennen yhdeksää. Seuraavana päivänä hemmottelimme runneltuja kroppiamme Termas de Quimey-Co:n lämpöisissä altaissa. Se olisi pitänyt tehdä jo kiipeämisen jälkeen illalla, vaikka kyllä se tuntui hyvältä vielä seuraavanakin päivänä!

Nyt sitten parantelen saatua flunssaa ja nautin täysin rinnoin Santiagon auringosta. Pucónissahan satoi kaikkina muina päivinä lähes tauotta. Mutta sateesta huolimatta siinä paikassa oli jotain...