Mis ultimos dias en Santiago de Chile

Viimeisiä päiviä viedään. Tässä kuvien muodossa osa viimeisen viikon tekemisistä ja vähän myös kovakollaasia Las Condesista. Viinitilavierailun lisäksi ehdin syödä useamman kerran hyvän päivällisen hyvässä seurassa, käydä ostoksilla Patronatolla, katsomassa menoa Metallican keikalla sekä After Officessa sekä tietenkin nauttia lämmöstä ja auringosta.

Viña Concha y Toron portilla

Patsasleikkejä viinitilan omistajaperheen entisen kesähuvilan - vaatimattomat 22 makuuhuonetta - liepeillä. Nykyään tämä H-muotoinen talo on viiniyrityksen toimistona.

Siellä kasvaa rypäleitä. Ilmasto on välimerellinen ja pensaat uusitaan n. 40 vuoden välein heti parhaimpien satovuosien jälkeen. Concha y Torolla on viininviljelymaata noin 8 000 hehtaaria Chilessä ja 1 000 ha Mendozan vakaassa autiomaailmastossa Argentiinan puolella.

Täällä kypsyy punaviiniä amerikkalaisissa ja ranskalaisissa tynnyreissä. Varastojen lämpötila pidetään tasaisena ilmastoinnilla ja katonreunasta suihkutettava sumu tuo tilaan kosteutta.

Hetken kuvittelin olevani omistaja ;)

Täällä asuu legendaarinen piru, meidän kierroksellamme ei kuitenkaan kadonnut ketään...

Tuleva viinikeisari

Casillero de Diablo ja siellähän se itse legenda näkyy!

Lauantai-iltana syötiin suomalais-chileläise-norjalais-porukassa illallista meksikolaisessa ravintolassa. Kotiinpäin tulimme kävellen Providencian läpi. Kotia kohden meitä johdatteli täysikuu.

Viimeinen sunnuntaiaamu Chilessä ja Santiagossa lähti mukavan rennosti käyntiin brunssilla Cafe Melbassa. Ñam!

Las Condesista napattuja kuvia, nämä asiat jäävät minulle mieleen tästä paikasta.

Lovely but stinky Valparaiso

Eli ihana mutta haiseva Valparaiso. Tehtiin viikonloppuna noin 24 tunnin reissu kyseiseen kaupunkiin, jossa sattui sopivasti olemaan kulttuurikarnevaalitkin vielä. Meteliä ja melskettä riitti aina aamuun asti. Tässä kuvia, joista saa jonkilaista kuvaa paikasta.

Katujen varsilla näkyi paljonpaljonpaljon hienoja graffiteja!

Yleiskuvaa Ascensor Reina Victorian yläpysäkiltä Cerro Carcelille päin.

Cerro Alegre, kortteli edellisen kuvan ottopaikalta. Hieman erilainen näkymä!

Santiagossa oli viime viikolla äärimmäisen kuumaa ja olo oli jo melkein tukala. Kävin torstaina ostoksilla Patronatolla ja + 36 Celcius-asteen lämpötila teki reissusta melkoisen tukalan. Kolmituntisen shoppailureissun jälkeen oli aivan vetämätön olo, huolimatta mukana kulkeneesta vesipullosta ja tuorepuristetusta mansikkamehusta. Valparaison kahdenkymmenen lämpöasteen tienoilla pyörinyt lämpötila ja pilvisyys olivatkin ihanan virkistävää vaihtelua. Mäkisessä kaupungissa jaksoi kävellä ja pyöriä ihmettelemässä tätä paikkaa, joka muistutti minusta hieman Genovaa mutta oli kuitenkin samaan aikaan täysin erilainen kuin mikään aiemmin näkemäni kaupunki.

Cerro Alegren rantaan vievällä paseolla (Paseo Atkins?) oli korkeuseroja!

Aivan majapaikkamme seinän vieressä (vasen puoli) kulki tämä "katu", joka näkyi myös alueen kartassa.

Välillä jalkakäytävä oli aivan eri tasossa kuin vieressä kulkeva katu.

Templeman kadulla oli armeliaasti portaat, joita tästä kaupungista löytyy muutenkin paljon.

Valparaiso on kymmenille kukkuloille rakentunut kaupunki, joka löytyy myös UNESCOn maailmanperintökohteista. Juurikin yllä olevissa kuvissa näkyvä Cerro Alegre on perintökohteiden listalla. Kaupungista löytyy enemmän tunnelmaa ja elämää kuin Santiagosta, minun mielestäni. Liekö myös viikonlopun karnevaaleilla ollut vaikutuksensa siihen, että kaduilla leijaili vahva keltaisen nesteen käry ja vanoja näkyi jokaisen mahdollisen kulman tai nurkan kohdalla.

Valparaisosta noin 40 km pohjoiseen on mannerlaattojen siirtymäkohta, jossa sattuu usein maanjäristyksiä. Luonnollisesti se näkyy hieman taloissakin (valkoisempi talo on halkeillut).

Taloja talojen päällä.

Käyttääkö kuljettaja matkustajanpuoleista ovea?

Ei se niin justiinsa ole.

Valparaiso

Majoituimme hostellissa, jota meille suosittelivat sekä Siina ja Jani, että muutama muukin. Paikka on taiteilijahenkinen, kuten koko kaupunkikin, mutta erittäin siisti ja talo todella hieno. Talo sijaitsee Cerro Carcelilla ja on yhteensä 5-kerroksinen. Jos olette Valparaisoon menossa, ja haluatte aistia hienoa tunnelmaa sekä asua sosiaalisessa, siistissä sekä rauhallisen rennossa hostellissa, suositellaan tätä paikkaa.

Casa Verde Limónin yhteistiloissa riittää korkeutta!

Myydään tontti. Anyone? Ja mikä tonttipula siellä pk-seudulla oikein on?

Maalaisitko sinä näillä telineillä seisten?

Karnevaalihuumaa jatkui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä aina aamun tunneille asti. Koska Valparaiso ja naapurissa sijaitseva Viña del Mar, joka on uudempi ja kauniimpi(?), ovat santiagolaisten rantalomakohteita, oli kaupungeissa ruuhkaa jo ilman karnevaalejakin. Kun sitten sunnuntaina menimme bussiasemalle ostamaan paluulippuja, myytiin illan busseihin ei-oota ja jouduimmekin ottamaan lähdön jo iltapäiväkolmen aikaan. Päädyimme sitten kuluttamaan vähäisen ajan ennen lähtöä Parque O'Higginsin puiston kirpputoripöytiä kierrellen. Myyntikojuja oli lähes jokaisen kadun kulmassa, mutta puiston pöydillä oli vanhaa tavaraa antiikkikameroista vinyylilevyihin.

Parque O'Higginsin kirpputoritunnelmaa

Lemmikkihamsterikin oli otettu matkalle mukaan.

Tipaton tammikuu

Eli ei sadepisaran pisaraa. Chilen kesä on täysillä käynnissä ja kouluissakin vietetään kesälomaa. Taidetaan päästä kokemaan lomatunnelmia ja -ruuhkia konkreettisesti tulevana viikonloppuna. Suuntaamme lauantaista sunnuntaihin Valparaisoon, vihdoinkin!

Viimeisen kuukauden ajan olen kaiken lomailun ohella lähetellyt työhakemuksia Suomeen päin. Lomautuksista ja irtisanomisista huolimatta työmarkkinoilla tapahtuu tälläkin hetkellä edes jonkin verran. Olen siis voinut lähettää yrityksiin muutakin kuin avoimia hakemuksia :) Viime viikolla varmistui myös paluupäivä, joka onkin muutama päivä suunniteltua aiemmin, koska helmikuun alussa ihmiset selvästikin haluavat lentää keskiviikkoisin tai torstaisin Eurooppaan.

Kahden viikon päästä olen hyvin pian jo Suomessa. Onko siellä kylmää ja pimeää? Lunta kuulemma ainakin! Odotan jo sitä, että pääsen hiihtämään ja liikkumaan muutenkin tutussa ympäristössä. Parasta on tietenkin nähdä kaikki ystävät ja kaverit sekä perhettä. Eilen mietin, että pitänee tehdä kauppalista jo etukäteen ensimmäiselle kauppareissulle. Tarvitsen vähän kaikkea, kun menen kuukausia tyhjillään olleeseen kotiimme. Täällä saattaa yhdellä kertaa olla appelsiinimehu loppu ja seuraavalla kertaa ei ole leikkeleitä tai juustoa. Kävipä kerran silläkin lailla, että hevi-osastolla oli tarjolla enää vesimeloneita, kaikki muu oli jo mennyt kaupaksi.

Toisaalta odotan Suomeen paluuta ja toisaalta olisin voinut viettää täällä aikaa aina maaliskuulle asti. Työnhaku on Suomesta käsin kuitenkin helpompaa ja saan nyt samalla hoidettua valmistumiskiemuratkin kuntoon. Tänne jää kuitenkin niin paljon näkemistä ja kokemista, että pitänee tulla joskus uudestaan vaikka vain turistina. Ensi viikolla koetan koota tänne blogiin tarinaa siitä, mitä tulen ja mitä en tule kaipaamaan täältä. Tarina muhii jo takaraivossa, mutta vielä on liian aikaista kirjoitella siitä aiheesta.

Viime viikonloppuna oli presidentinvaalien toinen äänestyskierros. En tiedä, mikä on takana siinä, että presidentinvaalit pidetään keskellä kesää, parhaimpaan loma-aikaan, mutta näin se täällä menee. Odotetusti(?) Piñera vei voiton ja oikeistolla on tässä maasta valta seuraavien neljän vuoden ajan. Kun äänestys ratkesi, alkoi kaduilta kuulua tööttäilyä ja huutelua. Mitä hienommilla autoilla ajavat paremman väen perheet siellä olivat lähteneet ilta-ajelulle juhlistamaan ehdokkaansa vaalivoittoa tööttäillen ja tähtilippuja (ehdokkaan logo) heilutellen. Myös Plaza Italialla, tuolla paikallisella kaikenlaisten voittojen juhlapaikalla, juhlittiin jälleen kerran. Oli siinä suomalaisilla ihmettelemistä. Suomessa vastaavan toiminnan saa aikaan vain Leijonien kultamitali suurturnauksesta tai euroviisuvoitto.

Täällä ja koko maailmassa on viimeisen viikon ajan ollut otsikoissa Haitin maanjäristys ja sen aiheuttamat tuhot sekä maan avuntarve. Käydessäni eilen hienolla kuntosalillani viimeistä kertaa katselin uutiskanavaa samalla, kun juoksumatto allani nieli metrejä. Chile on toiminut Haitin tapauksessa aktiivisesti ja lähettänyt suuren määrän avustajia ja avustusta katastrofin jälkeen. Uutisissa haastateltiinkin chileläistä palomiestä, joka oli lähdössä Haitiin paikan päälle. Eihän palomiesten lähettäminen sinänsä ole mikään ihmetyksen aihe, mutta tässä maassa palokunta toimii lahjoitusvaroin. Palomiehet ja -naiset ovat vapaaehtoisia alansa ammattilaisia. Kun joku vielä kertoisi minulle, missä voin antaa oman lahjoitukseni palokunnan hyväksi, tekisin sen.

Liikkuvaa kuvaa Villarrican rinteiltä

Tässä parit videonpätkät nousulta. Edelleen parantelen yskää ja parhaani mukaan nautiskelen lämpöisistä keleistä täällä. Paluu Suomeen lähestyy, mun kotiinpaluutani aikaistettiin kuukaudella. Neljän viikon päästä pitäisi olla siellä! Toivottavasti lunta piisaa, pakkasta voisi olla se viitisen astetta, kiitos, por favor! :)

Feliz Año Nuevo!

Hyvää Uutta Vuotta! Ehti jo vuosi vaihtua ja joulukin hurahtaa ohitse, ennenkuin innostuin taas päivittämään blogia. Mitäpä sitä päivittämään, jos ei ole kummempia tapahtumia. Nyt on!

Näinkin voi tehdä matkaa moottoritiellä

Jukalla oli joulusta alkaen viikon verran välipäiviä vapaana, joten lähdimme etelänlomalle. Alkuperäisen suunnitelmaan mukaan meidän oli tarkoitus lähteä ajomatkalle Tapaninpäivänä ja hurauttaa yhtä soittoa aina Pucóniin asti, eli noin 830 kilometriä. Joulupäivän aamuna totesimme kuitenkin, ettei meillä ole Santiagossa enää mitään erityistä sinäkään päivänä, joten pakataan ja lähdetään matkaan. Nopealla tsekkauksella löydettiin puolenvälinetapiksi Ruta 5:ttä eli Panamericanaa lähimpänä olevat vesiputoukset. Salto del Laja oli majapaikkamme ja hotelli oli vanha mutta silti jotenkin viihtyisä eikä hinnalla pilattu.

Salto del Laja

Tapaninpäivän aamuna teimme vielä kävelyretken hotellin ympäristössä, näimme kauriita ja kolmannen, pienemmän, putouksen. Sitten hyppäsimme taas autoon ja jatkoimme Pucónia kohden. Jo puolivälissä matkaa kasvillisuus oli muuttunut huomattavasti Santiagoon ja Keski-Chileen verrattuna. Lämpötila oli noin +20 Celsius-astetta ja ympärillä havumetsiä. Pucónia lähestyessä tähän lisättiin vielä sade ja tuliperäinen maaperä, vihreää riitti! Pucónissa kävimme ensi töiksemme tutustumassa kaupunkiin lounaan merkeissä ja etsimme samalla tulivuorivaelluksia tarjoavia matkanjärjestäjiä. Niitähän piisasi. Varasimme reissun heti seuraavalle päivälle suurimman mutta jälkikäteen todettuna ei kauneimman matkanjärjestäjän kautta. Seuraavana suuntasimme hotellillemme. Hotel y cabañas Monte Verde oli aivan ihana! Pieni ja herttainen, rauhallinen ja rento.

Hotel Monte Verde, majoituimme El Pescador huoneessa.

Vielä samana päivänä ehdimme Pucónin lähistölle vesiputouksia katselemaan. Huomasimme pian olevamme turistikeskuksessa, koska joka paikkaa piti maksaa pikkuinen sisäänpääsymaksu tai ainakin auton pysäköinnistä pulittaa paritonninen. Saltos del Ojo tuli kuitenkin nähtyä ja ihailtua hetken ajan turkoosia vettä. Toisella puolella putouksia olisi mennyt kävelyreitti, mutta sinne mennäkseen olisi pitänyt ajaa auto toiselle parkkipaikalle ja taas maksaa siitä, kätevää :)

Allekirjoittanut nojailee putouksen partaalla.

Putousallas, nättiä!

Luonnonrappuset

Espanjaa taitavat saattavat löytää tästä kyltistä jotain huomautettavaa :) Vai pitikö olla äänestämättä roskaa?

Sunnuntaiaamuna herätys oli aikaisin, meidän piti olla matkatoimiston edessä lähtövalmiina klo 7.30. Herättyämme väsäsimme eväät ja aamupalan sekä katsastimme toiveikkaana taivaalle, aurinko paistoi. Nousu siis onnistuisi mitä todennäköisimmin! Trancuran toimistolla tapasimmekin lopullisen ryhmämme, meitä oli yhteensä seitsemän ja oppaat. Saimme mukaan päällyshousut, kypärän, jäähakun, repun, jossa olivat cramponit (no ne piikkijutut kenkiin), lumisuojat lahkeisiin sekä päällystakki ja "vaippa", jota tarvittaisiin laskeutuessa liukuen. Kengätkin matkanjärjestäjältä olisi saanut, mutta minun ja Jukan vaelluskengät kuulemma kelpasivat hyvin. Aurinko paistoi, kun saavuimme monien muiden innokkaiden kiipeilijöiden tavoin Volcan Villarrican (2847 m) laskettelukeskukseen noin 1400 metrin korkeuteen.

Aivan nousun alkumetreillä, huippu näkyy jo!

Ensimmäiset 400 metriä noustiin laavaperäisellä maalla, lumiraja tuli vastaan ylempänä. Tässä kohtaa oltaisiin voitu myös päästä helpommalla ja nousta tuolihissillä (á 5000 pesoa) ensimmäinen siivu. No, meidän tapauksessa se ei ollut mahdollista, koska hissi ei syystä tai toisesta ollut nousupäivänä toiminnassa. Siellä sitten nousimme muurahaisjonoa seuraten siksakkia ylöspäin. Onneksi meillä oli pieni, mutta hyväkuntoinen ja reipas porukka, koska ohitimme suuria ja hitaampia ryhmiä jo alkumatkasta. Porukassamme oli yksi israelilainen nuorimies, kaksi saksalaista poikaa, amerikkalaispariskunta (minun ikäinen maratoonarityttö!? ja miehensä) sekä Jukka ja minä. Puuhpuuh, ensimmäinen tunti noususta sujui ihan kivasti, taidettiin pitää pari lyhyttä taukoa. Sitten pääsimme lumirajalle, josta nousimme vielä lyhyen matkaa, kunnes tuli pidempi tauko ja leivän mussuttamisen ohessa oppaat auttoivat laittamaan cramponit vaelluskenkien päälle.

Vuorikiipeilymuotia á la Jukka

Kiivetessä sitä mietti, että kuinka ne ihmiset uskaltavat lasketella näin jyrkkiä rinteitä pitkin. Ja Villarricahan on aktiivinen tulivuori, joka savuaa jatkuvasti. Viimeksi se on purkautunut 1984. Onhan se aika jännä olla niin lähellä jotain niinkin arvaamatonta kuin laavaa täynnä olevaa tulivuorta!

Kiipeilymuotia á la Anni ja huomatkaa, että horisontti on ihan kohdillaan!

Cramponien kanssa keputtelu vaati lyhyen harjoittelun, mutta sujui meiltä kaikilta oikein mallikkaasti. Viisisenttiset piikit ottavat tiukasti kiinni pakkaslumeen tai jäähän ja ainoa murhe on, jos kompastuu omiin jalkoihinsa... Mitä korkeammalle pääsimme, sitä tuulisemmaksi sää kävi, myös aamulla kaukana horisontissa näkyneet pilvet alkoivat lähestyä. Marssimme jonossa siksakkia oppaan sekä välillä myös muiden ryhmien perässä. Meidän oppaamme oli asiansa osaava ja välillä otimmekin spurtteja ohi hitaampien letkojen. On muuten aika siistiä nousta vuoren rinnettä pystysuoraan! No, samalla se on todella rankkaa!

Muurahaisjoukko Villarrican rinteillä

Kun 2000 metrin raja oli ohitettu, jäljellä oli enää reilu 800 metriä nousua. Pahalta ei tuntunut ennen kuin vasta viimeisten 400 metrin kanssa. Jouduimme kovan tuulen ja jäisen rinteen vuoksi painamaan jyrkimmän nousun yhtä soittoa, vain yhdellä lyhyellä tauolla. Tuuli oli välillä niin kova, että porukkamme kevyimmät, minä ja Molly, olimme valehtelematta lähdössä tuulen kyytiin. Pitikin muistaa nojata tiukasta rinteeseen päin ja pitää keppinä käyttämä jäähakku aina ylärinteen puolella. Viimeisellä tasanteella, heti pahimman nousun jälkeen, pidimme vielä lyhyen hengähdystauon ennen huiputtamista.

Melkein huipulta!

Vielä oli tiukka puserrus ja tuuli tunki luihin ja ytimiin asti. Lopulta olimme kuitenkin Volcan Villarrican huipulla! Tuuli toi rikkikaasuja kraaterista välillä meitä kohden ja niiltä pitikin sitten suojautua. Koetapa pidättää hengitystä kun tuntuu, että keuhkot huutaa lisähappea... Kraaterin reunalle emme valitettavasti päässeet, koska tuuli oli arvaamaton. Olisimme saaneet viettää huipulla 20 minuuttia, mutta viiden minuutin jälkeen ryhmämme oli sitä mieltä, että eiköhän lähdetä laskeutumaan. Puimme vielä viimeiset vaatekerrokset päälle ja suuntasimme alaspäin.

Ensimmäinen vuori valloitettu!

Laskeutumisen piti olla helppoa ja tapahtua liukumalla... No, ylärinteen jääkerroksen vuoksi se ei onnistunut, vaan meidän piti laskeutua varmaan kilometrin verran hyisessä tuulessa nousevia ryhmiä väistellen, ennenkuin lumi oli riittävän pehmoista pyllymäkeen. Alastulon aikana myös vedenpitävät vaelluskengät kastuivat läpimäriksi ja peppu samoin. Lopulta seitsemän tuntia nousun aloituksesta olimme palanneet alkupisteeseen, märkinä, nälkäisinä, kylmissään, väsyneinä mutta silti tyytyväisinä koetusta. Ranteessani ollut T3 näytti urakan kulutukseksi melko tasan 2000 kcal...

Kuin säilykekirsikkana kermakakun päälle paluumatkalla keskustan matkatoimistolle minibussistamme puhkesi rengas ja saimme ekstratovin tien varressa... Mustalla huumorilla ja synkeillä läpillä siitäkin selvittiin. Hotellilla otettu lämpöinen suihku oli oikein tervetullut ja illalla uni tuli jo ennen yhdeksää. Seuraavana päivänä hemmottelimme runneltuja kroppiamme Termas de Quimey-Co:n lämpöisissä altaissa. Se olisi pitänyt tehdä jo kiipeämisen jälkeen illalla, vaikka kyllä se tuntui hyvältä vielä seuraavanakin päivänä!

Nyt sitten parantelen saatua flunssaa ja nautin täysin rinnoin Santiagon auringosta. Pucónissahan satoi kaikkina muina päivinä lähes tauotta. Mutta sateesta huolimatta siinä paikassa oli jotain...